Tyttären kissa

Iltahartaus ke 19.06.2013
Jouni Sirviö, Kirkkoherra, Kokkola
Tyttärelläni on kissa. Pitkään mietittyään hän antoi sille nimeksi Kissi.

Kun tytär lähti opiskelemaan, Kissi jäi kotiin. Onneksi Kissille on kotona hoitajia. Välillä olen Kissin kanssa kahden. Ne hetket ovat hieman omalaatuisia.

Taas kerran jään aamulla kotiin valmistelemaan töitäni. Toivon, että saan olla rauhassa. Pian huomaan, että Kissi toivoo toisin. Vaihdan paikkaa, siirryn pöydän ääreen, menen tietokoneelle, siirryn nojatuoliin, mutta toistamiseen Kissi työntyy juuri siihen, mihin huomioni kiinnittyy. Häiriköinti hermostuttaa, torjun Kissiä. Lopulta naputtelen tekstiviestin: ”Terroristikissa on taas terrorisoinut mua koko aamun.” Saan kännykkääni vastauksen: ”Teillä menee hyvin.” – ja sitten on vielä hymyilevä hymiö.

Niinpä - tuntuu, että ”hyvin menemisessä” on ylikuntoa, takertumista, joka alkaa hermostuttaa, kun en saa keskittymisen rauhaa.

Lopulta annan periksi ja terroristi asettuu rauhallisesti syliini ja jää siihen. Alkaa kehrääminen.

Siis opin, että terroristikin kaipaa läheisyyttä. Terrorisointi jatkuu, kunnes sydän löytää kaipaamansa.

* * * * *

Jeesus ei puhunut kissoista, mutta tunsi tuon kaipauksen päästä lähelle.

Kun Jeesus vaelsi Juudean teitä ja kulki Israelin pienissä kaupungeissa, hänen ongelmanaan ei ollut, että miten saisi ihmiset kaipaamaan. Kyllä ihmiset kaipasivat. Ongelma oli ehkä siinä, että oma mieli ohjasi hölmöihin suuntiin. Sanan synti takana on heprean kielen ”hamartia”. Sen yksi alkuperäinen merkitys on ”ampua ohitse”, ”osua harhaan”. Sen mukaan ihmisyyden kipuun ja vaikeuteen kuuluu ohi ampuminen, harhaan ohjautuminen.

Hallitseeko elämässä tällainen hullu rakenne; kaipaan ja kaipaus laittaa liikkeelle mutta hyvää tarkoittaessani ohjaudun helposti harhaan. Harhautuminen tulee tietysti lähelle, niin lähelle, että kuljen itsenikin ohitse, en kuule enkä ymmärrä itseäni. Seuraava askel on toisen ohittaminen.

VT:n Saarnaaja mietti elämää ja päätyi siihen, että ”jumalattomuus johtuu järjettömyydestä ja tyhmyys mielen sokaistumisesta”. Mietin, että ovatko itsessä olevat voimakkailla tunteilla varustetut käsitykset – vaatimukset - siitä, mikä on oikea ja mikä väärä tapa toimia, juuri näitä harhauttavia ja mieltä sokeuttavia asioita. Nuo sisäiset vaatijat ovat eri asia kuin omatunto, jota voi vapaasti järjen kanssa kuunnella. Voimakkaat tunteilla varustetut käsitykset oikeasta ja väärästä voivat tehdä kyllä varmaksi mutta samalla sokeuttavat niin, ettei enää ole kykyä kuulla eikä nähdä toista ihmistä. Synti on ohi kulkemista. Apostoli Paavali tiivisti omaa kipuiluaan toteamalla, että sitä hyvää, mitä tahdon, en tee, ja sitä pahaa, mitä en tahdo, teen.

Vaeltaessaan Jeesus kohtasi jatkuvasti jännitteisiä tilanteita; osa oli vakuuttunut vaatimustensa, useimmiten uskonnollisten sääntöjensä oikeellisuudesta, ja toiset jäivät niiden jalkoihin. Kuvaava on Jeesuksen oma rukous ristillä kuolemansa hetkellä: ”Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät.” Parhaansa nuo tuomarit ja sotilaat yrittivät mutta harhaan osuivat.

Ei liene ihme, jos meillä harhaan ohjautuvilla yhteiselämä on joskus vaativaa. Olemmeko hyvää tarkoittaessamme tehneet maailmastammekin monille liian kovan paikan, liian vaativan, liian tehokkaan ja liian kalliin niin, että osa jää aina jalkoihin ja toinen osa oirehtii yrittäessään pysyä mukana?

* * * * *

Kirkon vanha, vuosituhantinen kokemus on, että perimmältään ihmistä ohjaava ikävä ja liikkeelle paneva kaipaus puhuu Jumalasta, Jumalan tarpeesta. Kirkon vanhat opettajat sanoivat sen niin, että levoton on sydämeni kunnes se löytää levon sinussa Jumala.

Sisimmän nälkä taitaa jäädä tässä elämässä aina vaille. Moni asia lupailee hyvää, mutta jättää ihmissielun lopulta yksin. Tarjotut rakkaudet ovat kovin helposti ehdollisia; kelpaat, jos olet mieleinen; jos samaistut meihin ja ajattelet samalla tavalla, sitten kuulut joukkoon. Pelkkä oleminen ei riitä.

* * * * *

Sen Isän edessä, josta Jeesus puhui, tilanne on toisenlainen.

Ratkaisevaa ei olekaan, millaisia valintoja on tullut tehtyä, olenko etsinyt rakkautta oikeasta vai väärästä paikasta, olenko osannut kuunnella itseäni, miten on tullut harhauduttua. Olennaista on, että on Jumala, on Rakkaus, joka itse kaipaa luomaansa ihmistä. Olennaista on, että on Jumala, joka itse kääntyy harhailevan puoleen. On Jumalan Poika, Kristus, joka itse tulee sinne, missä ihminen tosiasiassa on.

Sielun kipeissä tunnoissa tätä on vaikea ymmärtää. Kuinka helposti katoaakaan sisäinen turva ja tunto siitä, että hellästi rakastava Jumala tulee luokse ilman ehtoja ja ottaa vastaan särkyneen olemuksen ja hyväksyy sen puutteineen päivineen.

* * * * *

Ei Kissi enää terroristi ollutkaan, kun hyväksyin mistä kiikasti – Kissin maine pitää puhdistaa. Se halusi jäädä syliini vain lepäämään. Kissi toimi aivan oikein, oman luontonsa mukaan; kaipasi lähelle.

Onko meidän kutsumme kaipauksessamme jäädä vain viipymään ja olemaan? Jäädä kuuntelemaan? Kaipaavan sydämen ei tarvitse lähteä touhuamaan löytääkseen Jumalan. Ehkä viipymisessä, kaipauksessa aavistaa, että syli jo on. Ja että se kantaa; se syli, josta Jeesus elämällään kertoi.

Jumala, Isämme,
avaa sydämemme ymmärtämään läsnäoloasi,
avaa sydämemme näkemään toinen ihminen.
Aamen.

Virsi: 509: 1-2, 4