Äititiikeri

Iltahartaus pe 08.02.2013
Viena-Inkeri Lounela, toimittaja, Asikkala
” Hei katsokaa, tuolla on laiva - Sillä on varmaan joku tarkoitus ”. hämmästeli noin kahdeksankymppinen äitini. Olimme soutelemassa saarien välissä ja kappas vaan saaren suojassa aika lähellä rantaa kuitenkin selällä oli ankkuroituna vanha laiva. Se oli selvästi tärkeimmät matkansa jo tehnyt, pitkään siinä seissyt, ruosteinen ja muutenkin kärsineen oloinen, mahtoiko olla enää korjattavissakaan. Emme tienneet mitä tuo laivavanhus odotti, miksi se siinä kellui.

Kaiken tarkoitusta ei voi heti ymmärtää, ei ehkä tarvitsekaan. ”Sillä on varmaan joku tarkoitus” - Tuon äidin toteamuksen kuulin silloin tällöin yllättävien asioiden yhteydessä. Pitkä elämänkoulu, kovakin oli takana. Aina tarkoitusta ei ymmärtänyt, mutta annettuun tarkoitukseen koko elämässään äitini luotti. Varmaan luottamuksella oli ollut joskus vaikeitakin aikojakin.

Vaikkapa silloin kun 50-vuotias äiti – aina kotiäitinä ollut jäi leskeksi kahden varsin pienen koulutytön huoltajaksi ilman koulunkäyntejä, ilman ammattia. Oli muutettava maalta isän, asemapäällikön virka-asunnosta rautatieasemalta. Muutimme aikuisen veljeni perheen luo kaupunkiin. Siellä asuimme useamman vuoden.

En tiedä mahtoiko äitini noina vuosina annettua elämän tarkoitusta ajatella.

Sellainen selvä mielikuva minulla kuitenkin on, että hänessä myös tuolloin eli vahvana luottamus selviytymiseen. Uudessa tilanteessa saattoi luottaa siihen että elämä kantaa ja että taivaallinen Isä pitää huolta.
Elämän tarkoitusta ei tarvinnut itse luoda, se oli kuitenkin annettuna sekä tähän elämään että tulevaan.

Äiti eli lähes 95 - vuotiaaksi, muutaman vuoden dementiakodissa. Viimeisen runsaan viikon sain olla äidin kansa siellä. Se oli yhdessä elämistä, pientä juttelua, syömistä, yhteisiä päivätorkkuja, rauhallista olemista, yöllä usein heräämisiä. Se ei enää ollut suurten keskustelujen aikaa.

Äiti tapasi dementiakodissa usein mennä ikkunan luo ja varmistaa – ”onhan se asema tuossa lähellä”. Hän oli silloin tällöin ikkunan ääressä puhunut kotiin lähtemisestä.

Muutama päivä ennen kuolemaansa äiti taas katsoi ikkunasta ja sitten minuun ”Minä lähden pian”. Ja jatkoi ,”Älkää sitten itkekö .” Nyt hän ei puhunut vain kotiin lähtemisestä. Eikä hän pahastunut vastauksestani: ”Tottakai äiti me itkemme, meidän tulee sinua ikävä”

Nuo päivät jolloin saatoin olla välillä yhdessä sisarusten kanssa siellä ja hiljaisemmat päivät yhdessä äidin kansa olivat erityisiä. Siinä oli elämä ja kuolema lähekkäin, yhteen kuuluvina, melkein sylikkäin. Siinä oli hiljaista selkeyttä. Nyt pelko, syyllisyys ja ahdistus olivat jo poissa. Luottamus ja rakkaus läsnä - voimakkaampina kuin kuolema. Siinä ei tarvinnut kysellä äidin elämän tarkoitusta eikä minunkaan tarvinnut miettiä oman elämäni tarkoitusta. Olen kiitollinen noista päivistä.

Ikävä jäi ja kiitollisuus - monia yksityiskohtia on pyyhkiytynyt mielestäni, siitä on sentään 17 vuotta. Mahdoinko lukea ääneen vaikkapa psalmeja, olisiko äiti jaksanut kuunnella. En tiedä.
Nyt ajattelen erityisesti psalmia 139.

Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon",
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!
Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.
Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

(Psalmi 139:11-18)

Virsi: 341:1 ja 4